— Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?
— Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.
— Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!
Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."
Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen luokseen.
Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.
Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.
Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:
"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni, sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen verhon levätäkseen."
Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen ylleen.