"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen kunniaksi."
Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä kauniimpana kuin milloinkaan.
Hän puhkesi katkeraan valitukseen:
"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan! Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle, jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi hänen sydämmessään!"
Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen huokaukselleen.
Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot, jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.
Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.
Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.
"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."
Siniyö raoitti väsyneesti silmiään: