"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi, sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."

Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.

Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain valhetta ja imartelua.

Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän rakkauttaan.

Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.

Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.

Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä erämaita.

Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.

Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän roviolle.

Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan itkuun huoaten: