Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.
Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand ei ollut enää koskaan palaava.
Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian kuvan eteen palavaan rukoukseen.
Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta, voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa…
Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.
Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.
"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä ritarin?"
Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.
"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."
Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi: