— Hänen vaimonsa!
Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren läpikuultavasta syvyydestä.
— Ja noin vähän tiesit sinä ihmissielusta, sinä ihmissielun salaisuuden tutkija! sanoi sitten Vaakamies kääntyen hitaasti uneksijan puoleen. Luulit olevasi kaikkien kiroama ja väärinymmärtämä ja hyljätyllä vierelläsi sykki ihanien unelmiesi elävä ihmisyys. Jos sinä olet hänet todella tehnyt, kuten hän itse väittää, niin on hän, vaimosi, juuri sinun ainoa hyvä tekosi, se, jonka sinä olit unohtanut, mutta joka nyt voittamattomalla kauneudellaan voi pelastaa kuolemattoman sielusi. Löytäkää siis vihdoin toisenne, te harhailleet, eksyneet, sielut, jotka vasta yhdessä muodostatte ihmisyyden suuren jumal-ajatuksen: teoksi muuttuvan jalon unelman! Te kuulutte yhteen! Menkää, kovasti kilvoitelleet sielut, Herranne rauhaan!
Ja taivaan tähtisalin portit avautuivat Manalan voittaneille.
Mutta jäätyään vanhan Viikatemiehen kanssa kahden Manalan autioon vaakasaliin, puheli Vaakamies hänelle seuraavasti:
"Vanha veikko, taidatpa olla vähän nyrpeissäsi minulle siitä, että soimasin sinua äsken hieman. Hm, erehtyyhän sitä! Ei ollenkaan ihme, ihmiset ovat todellakin ovelaa väkeä. Tai hyvin teit tehtäväsi, vanha veikko! Sainhan minä parhaimman ja pahimman, kuten halusinkin. Tuonne menivät nyt molemmat taivaan ilosaliin. Mitä puhunkaan…! Sekaannun vähän puheissani… Ei ollut minulta oikein ruveta noin etukäteen ja erikoisesti valitsemaan hyviä ja pahoja. Taisin sotkeutua vähän mitoissani. Luulen, näes, että minäkin nyt annoin vähän, tosin ainoastaan hyvin vähän, vetää itseäni nenästä… Kuinka he näyttivätkään kauniilta yhdessä! Unelma ja teko, niin, mutta niiden olisi pitänyt olla yhdessä sielussa ja heitä oli kaksi. Yksin he olivat avuttomia, puutteellisia, epävapaita kumpikin. Mutta siinä seistessään vieretysten he paistoivat silmiini aivan kuin sopusoinnun täydellisyys. Jokin liikutti minun vanhaa sydäntäni. En ole toki ennen noin punninnut ihmisiä toistensa kautta ja parittain. Entä sitten! Onhan nyt Suuren Tähden armojuhla. Sinäkin, Viikatemies, vanha veikko, käy lepäämään… Kas, kas, ei edes kuule Luunkolistelija, mitä puhun, siinä torkkuu jo. Torkkukoon! Meidän täytyy odottaa… Maailmassa kypsyy sittenkin jotakin, ihmissieluissa tapahtuu jotakin… Täytyy antaa niille aikaa…"