— Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?
— Hän on tuossa.
Sielu viittasi runoilijaan.
— Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!
Valkea sielu parahti.
— Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus, vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.
— Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?
— Niin.
— Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?
— Hänen vaimonsa.