— Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.
— Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa, sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.
Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille paasille.
— Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.
— Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut elää ilman häntä, jota rakastin.
— Vaa'alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.
Mutta samassa, Manalan vaa'an vastausta tarkatessaan, hänen koleat kasvonsa kirkastuivat.
Siinähän se nyt olikin hänen edessään tuo iankaikkisuuden täyteläinen, raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt!
— Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä, niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi anomaan.
— Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!