Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen, ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani. Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa. Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin ainakin itse itselleni uskottelin.
Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta, seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi. Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava, rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä, ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen, ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä. Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa. Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen se ainakin oli mahdotonta.
Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen, jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä, minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset aivan sokeiksi.
Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa muistooni.
Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.
Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:
— Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten tänään voi tulla… Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän voisi tulla tänne.
Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.
Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän Karilas oikeastaan hänestä välitti.
Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä: