— Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi, että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.
— Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista…
— Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan ystävänsä luo, joka odottaa häntä!
— Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.
Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.
Katsoin häneen hämmästyneenä.
— Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.
— Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.
— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?
— Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään rakastavansa minua.