— Ja kuitenkin… kuitenkin hän on sinun… rakastajasi… Kuinka sinä voit sallia sitä? En ymmärrä…
— Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni…
— Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit! Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin… kuin… Enkä ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä…
— Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä ymmärrä… yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.
— Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän välillänne on ääretön siveellinen ero!
Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään vieritellen:
— Ei tahraa minua, ei ole eroa… Olen samanlainen kuin hänkin. Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi. Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä, kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho. Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa. Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari, sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen, että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin, vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua niin hyvin rakkaudesta… "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa sellaista", sanoi hän. — Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea jotakin sellaista… Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea. Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. — No niin, ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten minäkin… Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä, tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla tahansa…
Raina vaikeni.
Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin…
— Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.