— Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.
— Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää, kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?…
Raina käänsi päänsä seinään.
— Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta, on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä. Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää elämäni loppuun ilman rakkautta.
Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun synkein, palavin silmin.
— Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. Minua ei kukaan koskaan voi rakastaa. Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan. Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee, en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa, ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin jotakin siltä… Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki hämärä toivon kajo elää jossakin minussa… mahdollisuudesta… Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta. Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta. Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois, yhtä vähän kuin se, että se tulee… Minun täytyy jollakin tavoin kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan… parempaa… Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle, joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota itse rakastan… Mutta jos… jos… kerran kohtaisin miehen, joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen vuoksi, että hän rakastaa…
En voinut sanoa mitään.
Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.
— Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian monta…
Saattajani vaikeni.