"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".

MARJA HAVU

Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus. Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan raketteja.

Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia. Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä. Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi, missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta, sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset, katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä jollakin lailla on katkennut kesken.

Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä tyttärellä.

Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret, muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät. Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa. Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä, joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä. Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut, hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus, jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen, kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.

Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle, jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve saada raitista ilmaa… Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään…

Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille. Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän. Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa, mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana Marjan elätettävänä.

Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta. Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan koneeksi.