Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa, alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin: ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä. Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse, mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin, niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla näinkin.
Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia. Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.
Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.
Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin. Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään. Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua. Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan. Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.
Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen huuliltaan…
Sitten hän jäi ajattelemaan.
Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin…
Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi olevansa säälistä rikas.
Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen, koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla, sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä. Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion taipaleelle niinkuin voittoretkelle.
Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden! Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti! Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut? Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet, peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna, synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät, siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut syliinsä haaskan kadulta.