Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.
Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse…?
Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.
Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa. Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua, unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan? Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.
Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle, jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen ummehtuneiden aivojensa…
Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi…
— Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.
Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan toisista maailmoista.
Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu, kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan, vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä, ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?
Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä. Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa. Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä. Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.