Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin…
Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi, että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.
Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.
Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille. Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut Kiusaajan juonet… Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja suojaavasti kuin äiti lastaan.
Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:
"Siis, oo Herra, tyytyväinen, nöyrä sydän mulle suo, ettei maailma pettäväinen yli voiman tuskaa tuo…"
Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet lohdullisella turvallisuuden tunteella.
NELJÄ IHMISTÄ
Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui neljä nuorta ihmistä.
Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.