Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa, joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään, jota ei voinut selittää… Eila värisi kuin turmion kynnyksellä, värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton, selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää…

Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.

Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin. Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä pysähtyivät Taunoon.

Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle. Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa, ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa, ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa? Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.

Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät…

Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista…

— Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin sanoakseen, pitääkseen seuraa.

— Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla… On vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.

— Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään. Miten julmaa!

— Kohtalolleen ei mahda mitään…