— Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata…
He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi kuin hiljainen valituslaulu.
Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo, myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.
Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen, mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli suljettu häkkiin.
Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.
He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia, toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.
Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen, huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen "todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa…
Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.
Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta, jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy, joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.
— En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi, kun et edes voi antaa rakkautta?