— Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.
— Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee viihtymään sinun kanssasi!
— Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut…
— Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta alkaen!
— Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä. Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen. Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon kaunista…
— Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt! Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.
— Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä! Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär, vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin? Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut, jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan! Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen… Taiteesta ei koskaan voi kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan lentämästä… Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista…
— Millaista sellaista?
— Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi, kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä vain mukavuudeksesi!
— Taunoa!