— Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi, mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo, voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä. Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä: älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet, ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa. Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille, hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden. Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus, minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista…
— Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen…
— Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa… Sinä katsoit olevan syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.
* * * * *
Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen. Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.
Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.
Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa, hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan, joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä keinoilla tahansa?
Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen syy.
Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan. Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!
Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla…