Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään.
He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla…
* * * * *
He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.
— Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.
— Kummalliselta, vastasi Eila.
— Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea, kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?
Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:
— Minä en tiedä…
— Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää. Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia, uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä, ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?
— Minä en tiedä, kuiskasi Eila.