— Millainen hän oli?
— Mitä luulette?
— Mitä tiedätte hänestä?
Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.
— Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.
Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän kuin mitä tahtoi sanoa.
Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa kiusaantumistaan:
Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä, aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan: miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta puhua toisesta ihmisestä…
Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.
Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen, nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat, selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.