Mun sydämeni huojui kuin sammal ja suo ja kuulsi kuin kaste ja vieri kuin vuo, Ja siin' oli mun lempiä, levätä ja itkeä armas.
Ah, aalto sa arka, et hetkeä sama, nyt maan elon ankaran armastama. Ei liiku kivi, ei lemmi kova, ei kyynelöi kallionparmas.
POLOINEN RINTA —
Poloinen rinta ja poloinen pää kultapaltehin päätty, leirien leivällä ruokittu ja leirien lempehen säätty!
Poloinen rinta ja poloinen pää vaivan vantehin väätty, taivahan tulilla taiottu ja sankarin sylihin säätty!
RESITATIIVI.
Henki kohoo korkeana, riemuisana, rikkahana. Kirkkaat, aavat avaruudet viittaa, johtaa, tähdin hohtaa maailman kylmä, selvä, jäinen syksy.
Maantien virstottua viertä kaikkein jalat kiertää, minä tahdon teitä muita salatuita, surmasuita. Tahdon mennä rajain yli, kullan, kunniankin yli, outoihin ja öisiin kyliin, syntisien syliin.
Metsänpeikon huutelema, suutelema, tahdon olla; sill' on uskoon, rikkauteen valta vasta, jok' ei huoli ensimäisen eksyväisen satamasta, joka tohti outoa ja aavaa kohti.