NEUVO.
Kaipaat mainetta ja rahaa, valittelet aikaa pahaa, jok' on parhain, armahaisin tuta tunnoin sinunlaisin.
Sanot, jalka alta liipee; älä huoli, kiipee, kiipee! porraspuilla onni monten, laiho laaja lahjatonten.
PAINAJAINEN.
Kun mua painajainen joskus painaa, ei se tartu öisin rintapieliin niinkuin tuosta taru vanha kielii, vaan se sulaa koko maailman muotoon, muuttuu loitos merelliseen luotoon, nostaa pystyyn mantereen ja veden, taivaan, pilven, kevehimmän keden, pystyyn niinkuin seinä synkän vuonon taikka taulu taiteilijan huonon… Pistävinä kuvan kasvot painaa läpi maailman onton, ilmattoman, tukehtavan, saidan, sanattoman, seisovan kuin puuta vasten vainaa… Onko sua, kaiken tuntevainen, tullut vastaan tämä painajainen?
TONTTU.
Minä tunnen tontun, oikean tontun, lippalakki-tontun, kepposten tekijän kamaritontun.
Hän saapastelee, hän viisastelee ja nippii ja näppii, tuo pikkuinen pakana. Mut koetapas kiinni, niin haihtuu kuin akana; ja murrin purrin käyt työhösi jälleen.
Vaan maltapas hetki: jo höltyvät siteet ja haipuvat ilmaan vaivalla hankitut mielipiteet… Siin' on hän taas tuo nurin-kurin-tonttu, näyttäen jälleen emännälleen loppumatonta pitkää nenää.
Väittääkö kuka, ett'ei ole tonttuja enää?