Saatoin häntä katsein kauas
maantien viime mutkaan.
Tunsin tumman ystäväksi,
vaikk' ei vastannutkaan.
HÄN OLI KUIN —
Hän oli kuin erakon ilmestys
ja ohitse helkkyvä hetki,
vain yöllinen yhtehen yllätys
ja varjojen sekunti-retki.
Oi, terve, sa sanaton sankari!
Jo tunsin ma sukuni kerta.
Oli lehtolapsi hän leirien,
mut suonissa suurten verta.
AAVE.
Aave outo päätä painaa:
tykkii jälleen sydän vainaa.
Milloin hautapatsaan saikaan?
Ah, jo silloin vanhaan aikaan.
Missä muisto mielen nuoren?
Alla vankan rautakuoren,
alla järjen roudan jäisen,
alla aidan piikkipäisen.
Mikä nyt, kun liikkuu aave,
ilkkuu ammoin lyöty haave?