Opit jo opin, yhtä en oppinut:
mitä on unikuva elon?
Näin minä syntymän, tuonen tulon, kaatuvan kasken ja kiitävän kulon ylitse ylpeän kansan, joll' oli kultaiset kirkot ja linnat, komeat miehet ja heleät naiset, pystyt, notkeat nuorukaiset ja neidot ripeärinnat…
Kaikk' olen saattanut häihin ja hautaan, lyönyt naulan lemmityn lautaan, ja yhä minä yksin seison…
Mistä he tulivat, minne he menivät, kaikki ne ammoin armaat? Sitä ei kerro tietäjän kirjat eikä hapseni harmaat.
ERAKKO.
Kaikki valoasi anoo, Herra kitsas, vaan en minä. Langeta vaan pimee pilves, olen vanha luola-ilves, joll' on pitkä, villi viha joka päivän kerää kohtaan.
Kaikki apuasi huutaa, Herra julma, vaan en minä. Vaikk' on mieli sairas, polo, kestää ylpee vaitiolo. Oman asees, Herra julma, löysin tuskan erämaissa…
TIETÄJÄ.
Uskoin ma joskus: vanhuuden tunnen, kun mun kauttani vierivät kaikki elämäntunnot, kun mun aivoni ahdinko-hullut kuljettivat kulkuhietaa elämäntiedon, kun minä itse, tietäjä, tuntija, vaelsin varmana kaikkia teitä, ymmärrys-ylväänä hymyten kaikille muille…
Nuoruuden unia! Nyt minä tiedän, koska alkavi vanhuus: koska kaikkien polkujen polkenehelle aukeaa äkkiä jaloissa joukon käymätön taival; huutavi nimeäs inhaa oman rintasi hukka, laulavi lintuna puussa omain untesi houra; tulevat vaatien vastaan taakat taakse jo jääneet, päätäsi vanteena kahlii kohtalon koura.