Laulatte viimeisen kerran ihmisen murehen mukaan; huomenna, huomenna jo ei teidän äärettömyyttänne ymmärrä kukaan.
Viimeisen viimeisen kerran aurinko hartaana palaa; huomenna, huomenna jo iloitat maailman kirjavaa markkina-alaa.
Viimeisen viimeisen kerran lapsena itken ja halaan; huomenna, huomenna jo paatunein mielin tuskani kaikilta salaan.
Huomenna, huomenna jo kaukana kankahat armaat; edessä tomuinen taival, maailman maantiet häijyt ja harmaat.
II
Tänne, tänne tuo minut kerran väsyneen henkeni toivioretki. Sylissäs suuret pieniksi käyvät, iankaikkiseks hukkuva hetki.
Tänne, tänne tuo minut kerran yksinäisten unteni haaksi: kaikki on kadonnut, taivas muuttunut humisevaiseksi kangasmaaksi.
Ainoa armas on auringon silmä, ainoa ystävä äänetön kuu… Valmut kasvavat akkunalautaan: maailman melskehet unhottuu.