Muut' ihanaista ei taivahan alla kuin sinä vaan! Muut' olevaista ei onnea luoneet uumenet maan kuin sinut vaan!
Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä rinnassaan! Ei ole aamua, ei ole iltaa, rakkaus vaan, rakkaus vaan!
Minut velho vietteli venheeseen, join kädestään noidutun kalkin, ei koskaan mun jalkani enää käy yli valkean morsiuspalkin.
Joka haave haihtuu mun rinnastain, joka kaipaus karreksi palaa: en voi minä lempiä niinkuin muut, en vannoa ikuista valaa.
Olit äsken tuttu, nyt vieras mies, ah, vältä syytöstä väärää! Olen lentävä lehti ja vierivä vuo ja itse en tietäni määrää.
Kodittoman kalleus on kilisevä kulta ja onnensa keskellä keinoteon tulta.
Kodittoman rakkaus on ramppi valon kiimaa, vierasten silmien vilisevää viimaa,
vaihtuvaa pyörillä pyyteen ja rahan, ulkopuolla ääriä hyvän ja pahan.
Jokainen on vanki, ken mun keski-yöllä tapaa, jokainen on aamulla lentohon vapaa!
Sa näät minut yksin ja keskellä yön ja pohjassa sameain sakkain. Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn mun tunnet, ystävä rakkain?