MINÄ VIILLÄTÄN YÖLLISTÄ ULAPPAA — —.
Minä viillätän yöllistä ulappaa ja venhossa mull' ou vuoto, ja allani hyrskii kuoleman veet ja uhkaa piikkinen luoto. —
NIIN HYVIN MÄ YMMÄRRÄN KAIKKI NE — —.
Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —
Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne,
jotka elämän leikissä murtuu:
toisilta järki hämärtyy,
toisilta tuntehet turtuu. —
Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —
MINÄ KAIHTIEN KUJIA KULJEKSIN — —.
Minä kaihtien kujia kuljeksin kuin epatoks' ammuttu kauris; sen katse vilkkuvi varjoihin: solateillä jos vaanivi nuoli, käy sierainten välissä väristys ja silmissä sortuvan huoli.
Minä maahan lymyhyn lyyhistyn kuin julmurin vauhko varsa; lyö kannus kylkeä rääkätyn, lyö uhria uupuvan arkaa: — se kuoleman tuskasta kiljahtaa ja hurjana taasen karkaa.
Pako turhaa on, minä tiedän sen: mua kohtalo ajaa takaa; veri hiljaa tihkuvi kuivillen ja rinnassa hengitys painaa — — Näin tuskani narri ma olla saan ja varjoaan säikkyvä vainaa — —