AKSELI. Minä niin toivoisin, että voisin olla sinulle mieliksi…
VIRVA. Niin minäkin!
AKSELI. Ja tuottaa iloa sinulle. Kun vain tietäisin miten…
VIRVA. (Polkaisten jalkaa pahankurisesti ja piloillaan.) Mutta sinun pitää se tietää! Luuletko sinä, että jos minun täytyy erikseen tilata sinulta jokainen ilon aihe… se enää on mikään ilo minulle. Viimeksi sanoin, että pidän kukista, ja sentähden toit nämä (Heittää kukat pois.) Luuletko sinä, että ne tuovat iloa, tuollaiset tilauskukkaset. Sinun olisi pitänyt itsestäsi ymmärtää tuoda ne. Onnen pitää tulla yllätyksenä! Ja rakkauden! Sen pitää olla kuin satua, kuin unelmaa, ilman sanoja, ilman selitystä! Ilman kysymyksiä ja vastauksia! (Istuutuu leposohvaan. Haaveellisesti.) Muistatko miten kerran kuvittelimme, että minä olisin sellainen ylhäinen linnanrouva ja sinä minun paashipoikani… kaukana, kaukana jossakin etelässä, missä palmut huojuvat, tulikärpäset lentelevät kuumassa yössä, missä gondolit lipuvat mustaa vettä suurien tähtien alla kohti tuntemattomia kohtaloita… Täällä on kaikki niin rumaa … Siellä unelmain maassa on kaikki toisin, kaikki kaunista.
AKSELI. (Hurmaantuneena.) Niin, siellä on kaikki kaunista! Ja sinne me kerran lähdemme… minun ruhtinattareni… (Polvistuu, suutelee Virvan kättä.)
III kohtaus.
KONTIALA. (Ilmestyy ovelle, nauraen.) Nuoriso harjoittelee galanteriaa. Se on sievää, varsin sievää ja — harvinaista meidän ajallamme. Onko isänne tavattavissa, neiti Virva.
VIRVA. (Lyhyesti.) Ei.
KONTIALA. Ette tiedä, milloin hän tulee?
VIRVA. En.