KONTIALA. Kuka! Te olette julma, neiti Juudit. Pitääkö minun mennä henkilöllisyyksiin, silloin kun tämä henkilö on minun ystäväni ja teidän entinen — hakkailijanne… Eikö hän ollutkin?
JUUDIT. (Kylmästi.) Pyydän, jättäkää minut pois näistä perheromaaneistanne.
KONTIALA. Herra Jumala, loukkaannutteko te? Kaikkihan siitä silloin puhuivat, juuri kun olitte tullut ylioppilaaksi ja Petra saanut ensimmäisen teoksensa painosta. Aina olitte yhdessä…
JUUDIT. (Olkaansa kohauttaen.) Nuorten ihmisten tavallista seurustelua.
Eikö sellaista oltu ennen Suomessa nähty!
KONTIALA. Sen pahempi, että se oli vain sellaista! Minä olisin sydämeni pohjasta suonut sen olevan jotakin enemmän. Pelkästään jo itsekkäistä syistä. Te olisitte saanut Petran ja minä olisin saanut Niinan! Kaikki olisi käynyt kuin nuottien mukaan. Mutta te hylkäsitte hänet…
JUUDIT. Pyydän, ei tuonkaltaisia vihjauksia!
KONTIALA. (Sotkien pois.) Niin, tarkoitan, kun ei teidän välillänne ollut mitään syvempää eikä siitä syntynyt sen kestävämpää, niin Petra iski silmänsä sisareenne, minun ihanteeseeni, tuohon lapseen… Piloillaan, leikillään. Ja arvaahan sen, miten runoilija-sädekehä sokaisi tuon tyttöparan. Ei siihen minun ollut tuleminen enää likellekään. Ja tässä nyt ollaan…
JUUDIT. Mitä tässä sitten on valittamista!
KONTIALA. (Humoristisesti.) Eikö minulla muka ole valittamista, kun jäin ilman…
JUUDIT. Sisareni ei ainakaan näy katuvan kauppojaan.