JUUDIT. No, sen olen jo ehtinyt huomata.
NIINA. (Kaataen kahvia kuppeihin.) Ville on sellainen kiusoittelija. Mikään ei ole hänelle pyhää. Mutta kaikki sanomalehtimiehet taitavat olla samanlaisia kyynikkoja.
PETRA. (Lyöden Kontialaa olalle.) Hei, terve mieheen (Istuutuu.) Ei hän ole muuten niin paha kuin hänen sanansa! Aivan vaaraton! Vaikka hän puhuu vähän puuta heinää.
KONTIALA. Minä pysyn kannallani, jota äsken neiti Juuditille selitin, että runoilijat ovat kuin purjelaivoja, joilla on suuret, kauas näkyvät purjeet eikä mitään ankkuria…
PETRA. (Viitaten leikillisesti Niinaan.) Entäs, mitäs tästä ankkurista sanot?
KONTIALA. (Jatkaa.) Heillä voi olla vaimo ja koti, mutta se ei sido heitä kuten muita kuolevaisia. Heillä ei tarvitse olla edesvastuun tunnetta. Heille annetaan kaikki anteeksi. Heillä on kaikki yhteiskunnalliset edut ilman vastaavaa verotusta. Luonnottomia etuoikeuksia, sanon minä. Liiallisia vapauksia…
PETRA. (Leksotellen naisille.) Vapaus on Kontialan puolueessa vähän niinkuin pannaan julistettu. Hän on puoluekurin alla nähkääs… Ja hän kadehtii minua, joka olen villi…
KONTIALA. Minä olen äkeissäni sinulle.
PETRA. No sen kyllä huomaa. Mutta mistä?
KONTIALA. (Asiallisesti, yksityisesti.) Meidän olisi jo aikoja sitten pitänyt saada se runosi armeijan vuosijuhlapäiväksi. Ja sinä vain vetelehdit ja viivyttelet…