JUUDIT. (Hitaasti.) Miksi pitää inhimillisyyden aina merkitä vain heikkoutta, luonteen likaisuutta, viettien valtaa, miksi ei se voisi myös joskus merkitä puhtautta ja voimaa…
PETRA. Mitä siis vaadit minua tekemään, vanhurskas tuomari?
JUUDIT. Sinä kärsit turhuudesta ja valheesta. Hyvä — jätä se! Minäkin olen ihmetellyt sitä, että niin kauan olet jaksanut elää tällaista perhosen elämää. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sinulla on ollut liian hyvä olla. Ruoskaa sinä olisit tarvinnut Jumalalta ja ihmisiltä.
PETRA. Miten ankara sinä olet!
JUUDIT. Olet tottunut liian lempeihin. Olet antanut toisten kärsiä puolestasi ja sinä olet tehnyt kärsimyksestä vain lauluja. Et koskaan ole raottanut todellisen tuskan ovia, se on ollut sinulle vain nautintoa, mielikuvitusta! Ja sinä olet tehnyt siitä helmiä isoisten pitoihin, et elämänvettä janoon nääntyville (Lyhyt vaitiolo.) Minä olen ulkomailta pitäin mielenkiinnolla seurannut tuotantoasi, iloinnut sen kukkeudesta ja surrut sitä, että se on vain tekokukka, valhetta…
PETRA. (Kiivastuen.) Sanotko sinä runoilemista valehtelemiseksi?
JUUDIT. Sanon. Silloin kun ei ihminen vastaa siitä, mitä runoilija sanoo, silloin kun vapaudenlaulaja alistuu pienen vanhoillisen puolueen orjaksi nykyisenä suurena aikana, tällä historiallisella hetkellä, jolloin luodaan uutta maailmaa ja uutta ihmiskuntaa!
PETRA. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen. Minä olen siinä suhteessa tahtonut säilyttää itsenäisyyteni. Minä kuulun kansaan, minun ei tarvitse olla kansallismielinen, minä olen työmies minäkin enkä tarvitse työtäni varten työväenpuoluetta. Natsionalistit ja sosialistit, mitä minä niistä!
JUUDIT. Mikä sinua siis sitoo Kontialaan ja Kontialan lehteen ja yhtiöön?
PETRA. Pelkät käytännölliset seikat. Ne kannattavat minua enkä minä niitä. Saan kirjoittaa mitä tahdon. Olen ollut kuin lapsi heidän hoidossaan.