NIINA. Sitä ilman ei ihminen kuitenkaan voi elää.
VIRVA. (Surullisesti.) Minä en ole koskaan elänyt.
NIINA. (Naurahtaen.) Et ole erinomaisia ehtinytkään. Lapsihan sinä vielä olet (Heittää häneen tutkivan silmäyksen, tulee lähelle, laskee kätensä hänen olalleen. Hellästi.) Virva kultaseni, sinä et mahda olla oikein terve. Mikä sinua vaivaa?
VIRVA. (Raskaasti.) Minua vaivaa kaikki.
NIINA. (Ottaa tuolin, istuutuu hänen viereensä. Pehmeästi.) Sinä olet liian paljon yksin. Et viihdy ikäistesi nuorten tyttöjen seurassa. Se tekisi kuitenkin sinulle hyvää. Mitä mahdatkaan aina miettiä? Vaivut liiaksi omaan itseesi. Siitä juuri tulee ärtyisäksi ja tyytymättömäksi. Oma itse on ihmisen vihollinen. Sitä ei pidä päästää liian lähelle, vaan loitontaa, loitontaa, näetkös… Niin olen minäkin saanut tehdä…
VIRVA. (Katsahtaa äitiinsä pitkään, ikäänkuin johonkin tähdäten, painokkaasti.) Onko sellaiseen oikeutta?
NIINA. Se ei ole ainoastaan ihmisen oikeus, vaan hänen velvollisuutensa… Täytyy jaksaa elää…
VIRVA. Millä keinoin tahansa?
NIINA. (Keveämmässä äänilajissa.) Kaikilla luvallisilla keinoilla tietysti.
VIRVA. Onko lupa elää toisten elämää?