KONTIALA. (Naurahtaen.) Tuskin olisi hän itsekään tullut ilman teidän seuraanne. Sellainen hän on aina. Itsepäinen saatana. Kun hän saa jotakin päähänsä, on hänen kanssaan helisemässä. Häntä on aina toteltava ja hän ei tottele ketään.
KALMU. Mutta mitä ajatteleekaan hänen rouvansa?
KONTIALA. Hän ymmärtää. Hän on aviovaimon ihanne. Mies juo, vaimolla on krapula. Moderneissakin perheissä on joskus vanhoillinen työnjako.
VII kohtaus.
PETRA. (Tulee, kantaen kädessään viinipulloa ja laseja, kaataa laseihin. Etsii jotakin taskuistaan, katselee ympärilleen etsivästi.)
KALMU. Mitä sinä etsit? Oletko hukannut jotakin?
PETRA. Minä olen hukannut sieluni! Auta minua löytämään sieluni!
(Keksii tulitikut, sytyttää toisen haarakynttilän palamaan.)
KALMU. Sitä, veliseni, minä aina olen ihmetellyt, että miksi sinä, jota ei mikään sido tänne, et muuta maalle, että viitsit jatkaa tällaista hermoja turmelevaa kaupunkielämää, joka on juuri tuo »Untergang des Abendlandes», josta nykyisin niin paljon puhutaan. Ainainen koneellinen liike ja pauhu, kiire sellainen, etteivät ihmiset ehdi koskaan etsiä eikä löytää itseään, ei koskaan ehjentyä. Koko päivä yhtämittaista touhuamista, puhelimen kilinää, kokouksia, komiteoja, politiikkaa, sitten muutama tunti kuumeista unta, joka ei ole mitään lepoa, ja aamulla, heti kun saa silmänsä auki, pudistavat sanomalehdet koko likaisen rikkalaarinsa, hedelmättömän pölysäiliönsä ihmisen sieluun. Onko ihme, että kaupunkilaisilla on sairas sielu.
KONTIALA. (Pilaillen.) Ja maalaisilla ei ole sielua ollenkaan.
KALMU. Se on terve, lähempänä luontoa ja jumaluutta, siksi he eivät tunne sitä. Ruumiillisenkaan elimen olemassaoloa ei tunne, ennenkuin se sairastuu.