PETRA. (Levottomin, fantastisin korostuksin.) Sinäpä sen sanoit. Mutta sielu on minun työainehistoni, sielu on minun työvälineeni, sielu, joka tuntee, ymmärrätkös. Minulla on sielujen nälkä ja jano, minä syön ja juon sieluja. Minä tarvitsen sairasta sielua rajattomat määrät. Ja sinä toivot, että minä asuisin maalla. Mutta, ihminen, sieltähän minä vasta tulen, korvesta, sydänmaalta! Luuletko sinä, että minä turhan tähden lähdin äitini töllistä kontti selässä maailmaan! Minä kammoan luontoa, se on heimoni ikuinen verivihollinen, hallanantaja, orjuuttaja, kytkijä. Luonnosta pois! Ja kun ihminen hylkää luonnon, hylkää luontokin ihmisen. Kun tulen maalle, en enää osaa olla siellä. Minua vaivaa istua paljaalla nurmella, josta täysveriset kaupunkilaiset nauttivat. Luonnontunnelma, joka kutsuu muita, on minulle poistyöntävä. Ja kaupungissa, jossa elän mukavuudessa — toiset väittävät ylellisyydessä — en osaa siitäkään nauttia. En ole vielä tänäkään päivänä oppinut edes istumaan pehmeästi päällystetyllä tuolilla. Se hävettää, työntää pois sekin. Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain häntä, rouvaani, varten. Minä olen talonpoika, josta on tullut herra. Hahaa! Luuletteko, että se on helppoa! Minä olen juureton, niin kaukana lähtökohdastani, etten löydä enää tietä edes oman kantajani luo. En tiedä, mitä vanhalle äiti-muorilleni sanoisin. Minä arastelen häntä ja hän minua. Ja vieras olen myös uudessa ympäristössä. Ei mikään ole niin raskasta kuin elää kevyttä elämää; ei mikään niin epämukavaa kuin mukavuus! Ei mikään niin häpeällistä kuin kunnia-asemat ja tittelit ja kiitokset, ei mikään niin vaarallista ja moraalisesti turmelevaa kuin turvallinen koti, hyvä vaimo ja kuuliaiset lapset! Hahahaa! Maljanne, hyvät herrat!
KALMU. Ihminen ei koskaan tiedä mikä on onni, ennenkuin hän sen kadottaa. »Hupailla voi monen kanssa, tupailla vain harvan kanssa.»
KONTIALA. Minä en voi koskaan »huvitella». Mutta sensijaan ei minulla myöskään milloinkaan ole ikävä (Haukottelee.)
PETRA. Suupielesi puhuvat vähän toista kieltä.
KONTIALA. Minulla on yksinkertaisesti uni… Ja huomenna on tärkeä työpäivä… Armeijan vuosijuhla.
PETRA. Aina sinulla on yhteiskunnallinen tärkeytesi mielessä. Se rajoittaa sinun inhimillisyyttäsi. Ja se ei vielä mitään haittaisi, ellet sinä tekisi omasta mitättömyydestäsi julkista periaatetta siten hidastuttaen koko kansan kehitystä…
KONTIALA. (On sillä välin noussut kävelemään, katselee jotakin taulua seinällä.) Ja mihin se sitten tahtoo kehittyä, mihin sillä on niin hitonmoinen kiire…? Minä ainakin käyn maata kiireimmäksi aikaa. (Heittäytyy leposohvalle pitkäkseen.)
KALMU. Niin olisi sinunkin tehtävä. Ei, kyllä minä nyt lähden ja heitän sinulle hyvästit… (Yrittää nousta.)
PETRA. (Lapsekkaan rukoilevasti.) Vanha ystävä, et saa jättää minua nyt. Enhän usein pyydä sinulta palvelusta. Tahtoisin puhella kanssasi, olla ihminen hetkisen. Herra ties, milloin taas tavataan. Ja lääkäri, hän on nykyaikaisen ihmisen rippi-isä. Minä olen sairas, tarvitsen lääkäriä, minä olen yksin, tarvitsen ihmistä. Hän (viittaa sohvaan päin) ei ole kukaan, ei mikään. Sinä sitävastoin. Ainoa ystäväni. Sinä tunsit minut jo poikasena, ennenkuin kukaan muu tässä talossa. Muut eivät tiedä eivätkä saa tietää mitään minusta. Minä elän kaksoiselämää. Minulla on yöpuoli ja päiväpuoli, ja yöpuoli on se oikea.
KALMU. Ystävä-parka. Sinä poltat kynttilääsi molemmista päistä. Tämä täällä (osoittaa sydäntään) ei kestä…