PETRA. Oh, sydämeni kestää kyllä niin kauan kuin elämänikin.
KALMU. Asia on juuri päinvastoin. Elämä kestää niin kauan kuin sydän kestää… Sinun pitäisi luopua…
PETRA. Alkoholista, tarkoitat (Pudistaa päätään.) Mahdotonta. Usein huudan itsellenikin, tai puhelen hienosti, kohteliaasti, toisin vuoroin hellästi, soimaavasti, toisin vuoroin vihaisesti, raa'asti: »Johannes, miksi sinä juot?» Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata. Miksi kysyä? Paras todeta. Minä juon, ja sillä hyvä! Ja jos ei hyvä, paha sitten. Yks'kaikki. Jokaisella on oma tapansa elää, tulla kuoleman ovelle, pelätä kuolemaa tai voittaa kuolemanpelkonsa, kärsiä tai vapautua kärsimyksestä… Ja viina voi välistä pelastaa kuolemasta. Tiedäthän, mihin sitä käytetään. Minua on käärme purrut. Minä tarvitsen vastamyrkkyä (Juo lasin pohjaan rajusti. — Hitaasti, kuin itsekseen, eteensä tuijottaen.) Ihminen juo, entä sitten? Täytyyhän sitä jollakin tavoin korvata ne siivet, jotka syntymässä on kadottanut pudotessaan taivaasta maahan. Ihminen haluaa lentää! Ja tiedätkö, mille tuntuu, kun omatekoiset siivet alkavat pettää, väsyä kesken? Niin on minun laitani, ja se on kamala tunne. Neljänkymmenen vuoden ikä on ankara tilinteon ikä ihmiselämässä. Siihen asti vielä toivotaan ja odotetaan sitä suurta ihmettä. Mutta sitten! Joko ladot täyttyvät itsestään tai ne ovat tyhjiä ja jäävät siksi. — Ah, nuoruusvuosien unelmat, mitä teistä on tullut! Jospa voisi kirjoittaa, niinkuin toiset kyntävät ja kylvävät, ja korjata kultaista eloa, kuten esi-isät kuhilaitaan raikkaan syysaamun sarastuksessa! Tiedätkö, ystäväni, mille tuntuu, kun tulee epäilys, että koko elämä on ollut erehdys, että kaikki on mennyt väärään suuntaan, kaikki ollut turhaa, ja kun on liian vanha ja väsynyt uusia umpi-uria aukomaan? (Kätkee kasvot käsiinsä.)
KALMU. Sinä kuvittelet syyttä suotta tuollaista. Sinulla ei ole mitään aihetta tuollaiseen pessimismiin. Sinullahan on jo pysyväinen paikkasi kirjallisuudessamme.
PETRA. (Hypähtäen seisomaan.) Meillä taiteilijoilla ei ole koskaan pysyvää paikkaa. Meidän täytyy aina uudestaan ja uudestaan ja yhä kalliimmalla hinnalla lunastaa pääsylippu, jos tahdomme istua elämän teatterin ensirivillä, suorittaa yhä uusi ja uusi tutkinto, jos mieli säilyttää arvo-asteemme. Te lääkärit teette sen kerran, ja olette valmiita sitten; me, me emme ole milloinkaan valmiita. Meiltä vaaditaan ikuista nuoruutta, ikuista uudistumista. Meillä ei ole varaa tulla vanhoiksi. Tämä ikä on kriitillinen. Nyt se vielä käy, jotenkuten, mutta jonakin kauniina päivänä hermot pettävät, jättävät tämän raiskatun ruumisparan pulaan kuin laivan ilman peräsintä. Ja silloin vanhenen yhdessä hetkessä. Miten minun sitten käy, minä kun päällepäätteeksi olen rakastunut…
KALMU (Naurahtaen.) Jos sinä vielä sairastat sellaista penikkatautia, on vanhuus sinusta kaukana.
PETRA. Älä naura. Asia on vakava. Minä kärsin onnettoman rakkauden ja hylätyn lemmen tuskia ja minä kärsin omantunnon vaivoja, pirullisempia kuin yksikään ihminen, sillä minulla on kaksi omaatuntoa. Monta yötä olen valvonut sairas omatunto kädessäni kuin värisevä kyyhkynen, sil'aikaa kuin se toinen omatunto, se ratsastaa ihanan uudenaikaisen valkyyrian valkeassa povessa kuin hornanhenki ympäri maailmaa. Voi Juudit, Juudit, minkä olet minulle tehnyt!
KALMU. Mitä sinä hourit? Vieläkö sinä haastelet Juuditista, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin? Sehän on jo vanha historia, kuollut ja kuopattu.
PETRA. (Vähän naurahtaen.) Ja ylösnoussut kuolleista.
KALMU. Mutta mikäli minä muistan sinun kertoneen, matkusti tuo Juudit — mikä hänen nimensä nyt taas olikaan — pois maasta ja jäi sille tielle.