PETRA. Hän on palannut.
KALMU. Ja sinä olet tavannut hänet?
PETRA. Hän asuu täällä.
KALMU. (Päästäen pienen vihellyksen.) Se muuttaa asian.
PETRA. Sinä et taida muistaakaan, että hän on vaimoni sisarpuoli? Ja kun hänen oli vaikea löytää asuntoa, tahtoi vaimoni hänet kaikin mokomin tänne… Ja — kaikki haavat ovat auenneet…
KALMU. Siis pelkkä asuntoprobleemi koko juttu. Kun se ratkeaa, on kaikki taas entisellään. Kyllä te runoilijat olette ihmeellisiä värittämään ja suurentamaan asioita. Te luulette saaneenne haavan, kun on kysymyksessä vain pieni naarmu… Paras keino olisi, että matkustaisit pois joksikin aikaa…
PETRA. Minä en voi elää ilman häntä.
KALMU. Sinä olet, veikkonen, elänyt parikymmentä vuotta ilman häntä, ja niin tulee käymään vast'edeskin.
PETRA. (Unelmoivasti.) Ne vuodet olivat kuin jotakin tilapäistä hämärää, joka auringon piti hälventää, kuin unta, kuin odotusta, kuin epäröivää kyselyä, johon kerran oli hänen suustaan vielä tuleva vastaus. Ja se tuli. Hän ei rakasta minua.
KALMU. Jumalan kiitos. Sillä sinullahan on hyvä vaimo, suloinen tytär ja —