NIINA. (Tulee ovesta oikealla. Itsekseen.) Ovat taas unohtaneet kynttilät palamaan (Menee toisen haarakynttilän luo, sammuttaa liekit.)
KONTIALA. (Nousee sohvalta seisomaan, katsoo häneen.)
NIINA. (Säpsähtäen.) Ah, sinäkö siinä oletkin. Kuinka pelästyin. Luulin vieraiden jo menneen, kun puheensorina vaikeni.
KONTIALA. (Matalalla äänellä.) Tohtori Kalmu on Petran luona. Minä odotan häntä.
NIINA. Sepä hyvä. Johannes tarvitseekin lääkäriä. Hänen sydämensä on ollut niin huono viime aikoina.
KONTIALA. (Pehmeästi.) Entä sinun sydämesi, Niina, miten sen laita on?
NIINA. (Väkinäisesti.) Hyvin tietysti. Minua ei vaivaa mikään. Minä olen terve kuin pukki.
KONTIALA. Toista puhuvat sinun kalvaat poskesi ja tummat juovat silmiesi alla. Ja kun minä muistan, kuinka sinä ennen olit punaposkinen kuin ruusu…
NIINA. Ruusut kuihtuvat ja ihminen vanhentuu.
KONTIALA. Ja kuinka sinä olit iloinen… Minne on sinun ilosi kadonnut?