NIINA. Se ei ole kadonnut. Se on vain painunut syvemmälle, saanut toisenlaisen sisällön.
KONTIALA (Hartaasti.) Minä niin kaikesta sydämestäni toivoisin, että sinä olisit onnellinen. Niina, sano minulle, oletko sinä onnellinen?
NIINA. Olen tietysti… Miten sinä olet kummallinen. (Kääntyy poispäin.)
KONTIALA. (Kiihkeästi.) Ei, sinä et puhu totta. Sinun silmässäsi kiiltää kyynel, sinä kärsit. Koko sinun elämäsi sisällys on pelkkää kärsimistä, uhrautumista, palvelemista.
NIINA. Uhrautuminen on rakastavan sydämen suurin ilo. Miten tyhjää olisi elämä ilman sitä, ja miten köyhää rakkaus.
KONTIALA. (Tarttuen Niinan käteen.) Rakas Niina, se on uhrautumista tyhjän vuoksi. Kukaan ei kiitä sinua palveluksistasi, kukaan ei palkitse vaivojasi.
NIINA. (Temmaten kätensä irti.) Sinä olet hullu tänä yönä, Ville! Puhut mielettömiä. Olet juonut liikaa. Hyvää yötä. (Aikoo mennä.)
KONTIALA (Tulee hänen perässään, omituisella äänenpainolla.) Pelkäätkö sinä minua?
NIINA (Pysähtyy kuin uhmaten.) En. Miksi minä pelkäisin?
KONTIALA. (Olkapäitään kohauttaen.) Itsesi vuoksi, tai ihmisten vuoksi.
Tai siksi, että on yö… (Tullen lähelle, katsoen Niinaa tiukasti.)
Etkö sinä pelkää, että ihmiset puhuvat siitä, että niin usein käyn
öisin talossanne?