NIINA. (Kuin henkeään haukkoen.) Sinua halpamaista olentoa!
KONTIALA. Jos totuus on halpamainen, niin olen minäkin halpamainen.
NIINA. (Kuohuksissaan.) Mieheni on paras ihminen maailmassa, ja Juudit on itse totuuden perikuva. Mutta sinä, sinä olet kurja panettelija! (Kuin itkuun purskahtamaisillaan.) Tämä siis on sinun kiitoksesi kotia kohtaan, jossa sinua on kohdeltu kuin oman perheen jäsentä! (Kuin sovitellen.) Oh, sinun mieletön mustasukkaisuutesi johtaa sinut ajattelemattomiin sanoihin, joita perästäpäin kadut katkerasti, siitä olen varma…
KONTIALA. (Hymähtäen.) Ajattelemattomiin. On minulla ollut aikaa ajatella. Mutta ajattele sinäkin vähän sanojasi. Mustasukkainen kyllä olen, en kiellä sitä, mutta olenko koskaan näinä pitkinä vuosina hairahtunut mihinkään lähentelemisiin, olenko koskaan vahingoittanut tai halventanut miestäsi maailman silmissä? Eikö asian laita ole juuri päinvastoin? Käytä vähän järkeäsi. Muistele entisiä. Kuka se oli, joka teidän naimisiin mentyänne hankki Petralle lainan, joka teki hänelle mahdolliseksi perustaa oman kodin? Kuka tuki häntä ensi aikoina aineellisesti ja henkisesti, kuka vakiinnutti hänen asemansa kiinnittämällä hänet mahtavan kustannusliikkeen omaksi? Minä. Kuka toimitti hänelle ensimmäisen suuren runoilijamenestyksen lemmenlauluilla, jotka sanomalehdissä — minun viittauksestani — merkittiin sinulle omistetuiksi (jota ne eivät olleet)? Kuka toimitti hänelle kannattavan puolueen ja sen kautta kansan kannatuksen? Minä. Kuka sanomalehden, joka on toitottanut hänen suuruuttaan? Minä (Siten tehdään runoilijasta suurmies, ei siksi synnytä eikä siksi runoilla itseään niinkään vaan.) Ja kuka on vihdoin vuosikausia seurannut Petran jälkiä kuin liktori ja tuonut hänet kotiin kevytmielisiltä retkiltä? Minä. Ja vain siksi, ettei sinun silmiäsi itku rumentaisi, ettei sinun poskiasi odotus kalventaisi, että sinun olisi hyvä olla, Niina. — — — Niin että, jos tässä tulee kysymys kiittämättömyydestä, niin sopii se mainesana paremmin jollekin muulle kuin minulle. Petra ei ole ikänä minua kiittänyt. Hän on yhtä vähän huomannut minun palveluksia kuin sinun (Ivallisesti.) Hänelle lankeaa kaikki luonnostaan. Hänhän on yli-ihminen. Hän liitelee pilvissä, kaiken yläpuolella…
NIINA. (Silmät tulta iskien.) Hän on yläpuolella. Ja ne pienet heikkoudet, jotka hänellä on, maksaa hän monin verroin takaisin luomistyöllään ja nerollaan.
KONTIALA. (Lakoonisesti.) Niin kai… Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä en ymmärrä runoutta enkä ehkä pane sille tarpeellisen suurta arvoa, vielä vähemmän runoilijoille, jotka eivät sitä ihmisenä ansaitse, ainakaan en niin paljon kuin he itse tahtovat. Mutta minä rakastan sinua, Niina, enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa. Minä en voi sallia, että kukaan sinua halventaa. Minä en tahdo, että sinä kärsit…
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Jos vähääkään olisit välittänyt minun kärsimyksistäni, et tätä kaikkea olisi minulle sanonut…
KONTIALA. (Lempeästi.) Tämä on vain hetken tuska. Se menee ohitse. Leikkaus, joka poistaa mätäpaiseen ja parantaa (Tarmokkaasti.) Niina, jätä tämä kaikki valhe, tämä kärsimys. Tule minun kanssani. Minä vien sinut pois, minä kannan sinut käsivarsillani kautta elämän. Niina! (Levittää käsivartensa.)
NIINA. (Leimahtaen.) Jos olet luullut, että katalalla panettelulla ja itserakkaalla kerskailulla voit voittaa naisen sydämen, niin olet erehtynyt. Nyt vasta olet paljastanut koko konnamaisen luonteesi, sinä käärme, jota olemme povellamme elättäneet, sinä koronkiskuri, joka olet rikastunut Johanneksella, leikannut pankkikuponkeja hänen kunniallaan!
KONTIALA. (Uhkaavasti.) Ole valuillasi! Älä herätä leijonaa minussa. Sen ensimmäinen hyväily surmaa sinut. Sen karjahdus kuuluu kautta maan. Tähän asti minä olen hoivannut sinua tuolle miehelle, mutta jos minun päähäni pälkähtää erottaa sinut hänestä, niin olen minä mies myös sen tekemään.