KALMU. Sellaisia painajaisia ne sanomalehtimiehen huonot hermot saavat aikaan (Huomaa Niinan, kumartaa.) Ja arvoisan rouvankin olette säikähdyttänyt hereille. Hyväinen aika, tehän vielä vallan vapisette ja olette kalmankalpea. Johannes, kaada lasi viiniä rouvallesi (Tämä täyttää lasin, Kalmu ojentaa sen.) Se oli todellakin hirmuinen jyrähdys yön hiljaisuudessa. Minä pyydän toverini ja omasta puolestani nöyrimmästi anteeksi, että yöllisellä käynnillämme olemme aiheuttaneet tällaista häiriötä. Miten on laitanne?

NIINA. (Koettaen tyyntyä.) Oh, minä olen niin turhasta säikähtyvä. Se menee ohi pian…

KALMU. Hyvää yötä siis. Maa-elämä se tekisi teille kaikille hyvää.
Rauhaa, unta, suuria yksinkertaisia ajatuksia. Se on minun reseptini…

(Kalmu ja Kontiala menevät. Petra seuraa ovelle, palaa.)

X kohtaus.

PETRA. (Heittäytyen tuolille, itsekseen.) Rauhaa, unta, hahahaa! (Katsahtaa Niinaan.) Miksi sinä katsot minuun… noilla silmillä, jotka ovat niin kirkkaat… eivätkä kuitenkaan ymmärrä mitään? Jotka ovat niin hyvät ja sentään niin syyttävät.. (Ponnahtaa seisomaan.) Minä en siedä sitä. Miksi et ole koskaan iloinen? Tai miksi et sitten kynsi ja pure kuin kissa, jos sinulla on jotakin minua vastaan? Sekin olisi parempi. Minä tahdon rakkautta, joka on kuuma tai kylmä, ei haalea. Mutta sinä vain vaikenet ja tuijotat ja vaanit minun askeleitani yötä ja päivää.

NIINA. (Värittömästi, äärettömän väsyneenä.) Etkö kävisi jo nukkumaan, kohta on jo aamu… ja huomenna…

PETRA. Enkö arvannutkin. Nyt sitä taas tulee tuota lämmintä pikkulasten maitoa tutista, jolla aina minua syötät. Hyveellisyyden terveyspillereitä, naputuksia sovinnaisuuden ilmapuntariin. Syö, nuku, ole tylsä ja tee mestariteoksia! Niitä sinä kyllä muistat kysellä, niinkuin ompelijalta kysyt tilauksiasi, mutta et sitä, vieläkö minun sieluni elää.

NIINA. Rakas Johannes, minä rukoilen sinua, käy levolle, olet liian kiihoittunut.

PETRA. Jos vähänkään välittäisit elämäntehtävästäni, henkeni elinehdoista, niin kiittäisit Jumalaa siitä. Se on merkki siitä, että minussa jokin vielä elää, etten ole kokonaan turtunut… Millaista alennustilaa onkaan ollut se aika, jota sinä olet luullut onnelliseksi, jolloin olen ollut rauhallinen ja hyvä, mukautunut samanlaiseksi kuin sinä, kuin ympäristö, jolloin olen lakannut taistelemasta, uupunut jokapäiväisyyden lukinseittiin! Ensin niitä väsymyksen hetkiä oli harvoin, sitten yhä useammin. Nyt lasken elämäni heräämishetkieni mukaan… Minussa tapahtuu maanjäristys…