NIINA. Saathan sinä, lapsi kulta, laulaa, aina kun isä on poissa, niin paljon kuin tahdot. Nytkin voit mennä laulamaan.
VIRVA (Happamesti.) Ei minulla nyt ole inspiratsionia. Tuollainen säännöstely tappaa kaiken innon.
NIINA. Mutta isähän on niin paljon poissa.
VIRVA. (Nousten kävelemään kädet selän takana.) Tietysti hän on poissa. Täällä kotona on hirveän ikävä. Kuka täällä viihtyisi. Isä huvittelee ulkona…
NIINA. Isällä on paljon toimituksia kaupungilla. Eikä koti ole sitäpaitsi huvia varten. Se on lepoa ja työtä varten, sisäistä ja ulkonaista kasvatusta varten (Istuutuu leposohvalle.)
VIRVA. Sinulla on väärä kasvatustapa, äiti. Isä sanoo aina, että paras tapa kasvattaa lapsia on antaa niiden kasvaa vain. Sinä aina kiellät. Jos minä aion mennä isän huoneeseen, sanot sinä, että se häiritsee häntä, ja minä tiedän, että hän pitää siitä. Isä ei kiellä milloinkaan…
NIINA. Senpätähden täytyy juuri minun se tehdä, säästää isä ikäviltä vaikutelmilta. Mitä hänen työstään tulisi, jos hänen pitäisi ruveta täällä komentoa pitämään.
VIRVA. (Kuvittelevasti.) Minä aionkin lähteä pois kotoa, tiedätkö sen, äiti, matkustaa ulkomaille, niin, ja olla siellä hyvin, hyvin kauan niinkuin täti Juudit ja tulla suureksi… Täti Juudit on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Vaikka en minä oikein hänestäkään pidä. Aina hän puhuu ihmisyydestä, niinkuin se olisi yksinomaan hänen patenttinsa. Ihminen minäkin olen ja me kaikki. Ja minusta on ihmisyys siinä, että on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa.
NIINA. Vapaus ei ole vain siinä, että voi tehdä mitä haluaa, vaan että voi jättää tekemättäkin sen, mitä haluaa…
VIRVA. (Tullen Niinan luo hellitellen, säälitellen.) Sinä, äiti, olet varmaan jättänyt paljon tekemättä sellaista, mitä olisit halunnut. Siksi minusta tuntuukin, että sinulla on ainoastaan elämisen taito, ei itse elämää…