NIINA. (Raskaasti.) Itse elämä on juuri tällaista. Sinä et ymmärrä sitä vielä (Silitellen Virvan kättä.) Miten voisitkaan. En minäkään sitä vielä sinun iälläsi ymmärtänyt…
VIRVA. (Soinnuttomasti.) Ja milloin sinä sen opit ymmärtämään?
NIINA. (Arkaellen, hiljaa.) Sinulle on niin vaikea puhua. Sinä olet niin umpimielinen ja kova. Tai sitten sellainen epätasainen pusahtelija. Minä en ole saanut koskaan puhua kenellekään mitään oikeista asioista. Siksi olen oppinut puhumaan joutavuuksia. Minä en ole voinut koskaan kertoa kenellekään sisäisestä itsestäni, siksi olen oppinut puhumaan ulkonaisista arkiaskareista, ruoasta ja vaatteista, tuloista ja menoista, kauniista ilmasta ja kalliista ajasta. Kyllä minä tiedän, että moni pitää minua senvuoksi ajatuksettomana kananpäänä, liian tuhmana puolisona viisaalle Johannekselle, liian arkipäiväisenä elämäntoverina runoilijalle. Mutta luuletko, että isä sietäisi toista viisasta vierellään, sellaista, joka sekaantuisi hänen sisäisen maailmansa asioihin. Se rajoittaisi häntä, ja hänen täytyy saada olla rajaton, rajoittamaton, yksinäinen (Huoaten.) Hän on runoilija! Sielun yksinäisyys on runojen yrttitarha, on hän sanonut. Mutta minulle, joka olen vain tavallinen ihminen, on yksinäisyys usein ollut vaikeaa… Minä odotin, että se sinun kerallasi, kun sinä kasvaisit suureksi, menisi pois… Mutta se ei mennytkään. Sinusta tuli samanlainen…
VIRVA. (Kiivaasti.) Kuin kuka?
NIINA. … kuin isäsi. Niin. Hänkään ei ymmärrä tätä maailmaa, ja niin täytyi minun oppia ymmärtämään…
VIRVA. Onko se onnellista?
NIINA. Mahdollisimman onnellista ainakin (Kuin itsekseen.) Työnjakoa, järjestystä… Jos ei muuta…
VIRVA. (Ponnahtaen.) Niin, niin, johan sinä selitit. Isä hoitaa sisäiset asiat, sinä ulkonaiset! Hän hengen, sinä aineen! Mikä sopusointu tässä meidän perheessä vallitsee! Hahahaa! Ja millainen onni! Siitä voi saada ihan vatsansa kipeäksi. Hahahaa!
NIINA. (Lempeästi ja surullisesti.) Voi sinua, Virva, miten sinä olet katkera ja kummallinen. Luuletko, että tässä kehun itseäni tai kotiani? Tiedänhän minä, miten ristiriitaisista aineksista se on rakennettu. Mutta ainakin olen koettanut rakentaa sitä rakkaudella, parhaani mukaan. Mutta sinä teet pilkaksi koko elämäni ponnistuksen. Se koskee minuun… (Painaa pään käsiinsä.)
VIRVA. Suo anteeksi, äiti. Älä ole minulle vihainen.