(Tohtori sammuttaa kattosähkön. Menee ulos oikealta. Huone jää viheriän pöytälampun kelmeään valaistukseen.)
II kohtaus.
PETRA (Makaa vähän aikaa liikkumattomana. Huone on autio. Sitten avautuu taka-ovi kuulumattomasti ja sisään hiipii Mummu, kyyryssä, kokonaan mustissa.)
MUMMU (Pysähtyy keskelle huoneita Petraan kääntyneenä, tuijottaa häneen.)
PETRA (Kohoten istualleen vuoteessa, kalpeana, laajentunein silmäterin.
Ääntää tuskin kuuluvasti.) Mummu, mitä sinä tahdot?
MUMMU (Valittavalla äänellä.) Miksi et sano minua äidiksi, Johannes? Siitä on niin kauan, kun olet minua viimeksi sillä nimellä kutsunut. Isääsi tulet, poikaseni. Hän löi ja sätti minua, sinä olet rangaissut minua vaitiololla, vieroittamalla minut pois äidin asemasta sydämessäsi ja kodissasi. Petrojen kodissa on naisella kovat päivät. He vievät maailmalle ilonsa ja elonsa, vieraille naisille rahansa ja rakkautensa, ja tuovat kotiin tyhjyytensä ja häpeänsä, väsymyksensä ja heikkoutensa. Kärsimystä on vaimon elämä Petrojen luona. Kyllä sen Niina tietää. Sanoi Virva koulussa opetettavan, että on nykymaailmassa sellainen laki, että erotaan, kun ei ole hyvä. Ei ole oikea laki. Virva on lapsi, ei ymmärrä. Ei oikea nainen sitä koskaan tee. Ei eroa, vaikka henkeen ja vereen rääkättäisiin. Voi, voi! Murhamiehiä ovat kaikki Petrat. Ei ole murhatulla sielulla koskaan rauhaa. Siksi täytyy minunkin aina kävellä, aina kävellä…
(Häviää hiipivin askelin vuoteen nurkan taa. Samassa tulee ovesta Sanni, luihuin, alistuvin liikkein, laihana, kaiken kurjuuden haamuna, harmaa saali hartioilla, harvat hiukset tuskin pysyen sykkyrällä ja riippuen silmille.)
SANNI (Kurkistellen.) Aina olet laulanut Tuskasta, mutta et ole koskaan nähnyt sitä. Minä se olen. Siskosi Sanni. En uskaltanut tulla aikaisemmin, voimasi päivinä. Olisit ajanut minut ulos ovesta, kun olen näin huono nainen. Siksikö sinä sen minun Mattini linnaan laitoit, kun se on äpärä, ettei sinun tarvitsisi hävetä häntä, niinkuin olet minua hävennyt. Mutta olen minäkin ollut nuori ja kaunis. Muistatko, miten minun poskeni punoittivat niinkuin kaksi marjaa ja miten paksut, keltaiset palmikot riippuivat selässäni kuin kultaiset käädyt. Ne minä möin rikkaiden rouvien päähän, kun lapseni huusi ruokaa. Ja voimani minä imetin rahasta sen saman herrasluokan vereen, joka nyt minua häväisee ja jonka likaisia helmoja minä huuhtelen. Saastaansa tukehtuisivat ilman minua. Miten maailmassa on paljon likaa! Ihminen ei tee muuta kuin likaa ja mätänee — elämässä ja kuolemassa — Aina vain pestä, pestä… Kuolleitakin olen pessyt. Sinuakin vielä pesen, kun ruumiina makaat… Paljon sinussa on pesemistä…
PETRA (Vetäytyy kauhusta jähmettyneenä taapäin. Hänellä pääsee epäselvä mölähdys. Ähkyen.) Pois, pois!
(Sanni lähestyy vuodetta. Petra syöksyy mielettömänä pystyyn kamalasti parahtaen. Sanni häviää.)