III kohtaus.
VIRVA (Rientää sisään, kiertää kattosähkön palamaan.) Isä, miksi sinä huusit? Mikä sinun on? Oletko sairaampi?
PETRA (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa, änkyttäen.) Mummu… Missä on
Mummu? Menikö hän tuonne? (Osoittaa työhuoneensa ovea.)
VIRVA. Rakas isä, Mummu-parkahan kuoli jo pari viikkoa sitten. Ja tuolla työhuoneessasi hän ei tainnut käydä eläissäänkään koskaan…
PETRA (Itsekseen.) Ja se toinen! Se toinen!
VIRVA (Hyväilevästi.) Joko sinä, isä-kulta, alat pelätä kummituksia? Etkö muista, kuinka aina sanoit minulle, kun pienempänä pelkäsin aaveita, että eläviä tulee pelätä enemmän kuin kuolleita. Eikä sinun nyt tarvitse pelätä tulevasi häirityksi elävienkään puolelta. Palvelijoille on sanottu, että ketään vieraita ei saa päästää sisälle, jotta saisit olla oikein rauhassa…
PETRA (Kuin hapuillen todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla.) Niin, niin, lapsi… Minun vieraitani vain eivät ovet estä… Ne tulevat täältä, täältä… (Osoittaa otsaansa. Istahtaa luolille voipuneena.)
VIRVA (Istuu tuolin puitteelle hänen viereensä, lavertelevasti.) Isäkulta, luulenpa melkein, että vielä haudot päässäsi tuota tuhmaa politiikkaa. Kuulin, kuinka sinä sanoit äidille, että me kaikki saamme kärsiä sinun vuoksesi. Siinä ei ole perää vähintäkään. Minä ainakin olen nauttinut koko ajan ja ollut niin ylpeä sinusta. Ja mikä hauskinta, että minäkin sain päälleni pienen pirskauksen noista hirveistä poliittisista intohimoista. On äärettömän hauskaa olla huomattu ja tunnettu. Kuules, isä, minä olen todenteolla nyt päättänyt ruveta laulajattareksi. Minulla on kaunis ääni, sen saat uskoa, vaikka ei äiti koskaan anna minun laulaa sinulle, kun sinä olet sellainen nero. Niinkuin se nerous siitä haihtuisi! Eikö totta, isä, että äiti ei oikein ymmärrä sinua? Jos minä olisin sinun rouvasi, kuinka minä osaisin! Sinähän olet kuin pieni lapsi, vaikka oletkin niin suuri. Ja tiedätkö, toiset sanovat, että sinä olet oikein sankari…
PETRA (Surumielisesti hymyillen.) Hullutusta, hullutusta. Ja mitä on olla sankari? Ei mitään. Mitä siihen tarvitaan? Hetken ele. Olla hyvä ihminen on paljon enemmän ja paljon vaikeampaa. Koko elämäkään ei siihen aina riitä… Äitisi, lapsi, on hyvä ihminen, muista se aina. Minä en ole sitä aina muistanut ja siinä olen tehnyt väärin…
VIRVA (Hitaasti, epäröivästi.) Niin, niin, uskon sen. Mutta sinä, isä, sinä olet — — — sinä olet — — — oikea ihminen. Kerran sanoit, että tarvitaan vielä vuosisatoja, tuhansia, ennenkuin meistä tulee oikeita ihmisiä. Sinä olet jo sellainen. En osaa sitä selittää… minä vain tunnen niin… Ja kun minusta tulee suuri laulajatar, otan minä sinut mukaani kauas, kauas maailmaan. Minä ryöstän sinut aivan itselleni, en huoli kestään muusta kuin sinusta. Minä rakastan sinua, isä, enemmän kuin ketään ihmistä maailmassa (Kaulaa häntä.) Ja siellä kaukana me elämme sitten kauneudessa ja vapaudessa… ja olemme onnellisia…