VIRVA (Menee työhuoneen ovesta, hieman myrtyneen näköisenä.)
PETRA (Pehmeästi, tyynesti.) Istu, Juudit, ole niin hyvä. Hetkiseksi.
Vai onko sinulla hyvin kiire? (Juudit istuutuu.)
PETRA. Näetkös, minulla on nykyään äärettömästi aikaa. Minä elän iankaikkisuudessa. Jumala on ottanut minulta pois ajan ja kaiken ajallisen touhun. Minulla ei ole enää mitään muuta tekemistä kuin tämä. (Ottaa pienellä pöydällä paperipinkan ja heittää sen uuniin, jossa ei ole tulta.)
JUUDIT (Hypähtäen pystyyn.) Mitä sinä teet? Mitä siinä on?
PETRA. Sinä, Juudit, olet surmannut minussa runoilijan. Hävittäköön tuli muistonkin siitä, mikä kerran oli.
JUUDIT (Sieppaa paperit pois uunista.) Kuinka sinä voit, kuinka sinä voit sanoa niin? Minä, joka toivoisin, että sinun runoutesi helkkäisi koko ihmiskunnalle, iskisi kipunoita halki maailman pimeyden.
PETRA. Israelin Juudit, minun runouteni oli minun miekkani, sinä riistit sen minulta ja annoit sen kansalle ja kansa tallasi sen lokaan, ryösti siitä mielikuvien kultaiset korut ja kalliit kivet. Se nimitti niitä valheiksi. Millä minä enää isken! Hahahaa! Pitäisikö minun ehkä muuttaa unelmani väitöskirjoiksi tai kansanomaisiksi lentokirjasiksi? Kansa alensi minut käsityöläiseksi.
JUUDIT. Minä en tahtonut alentaa sinua runoilijana, vaan ylentää sinua ihmisenä.
PETRA (Tuskaisesti.) Minä annoin sinulle rakkauteni helmen, ja sinä heitit sen sioille. — Miksi, miksi nostit sinä esiin minussa ihmisen, kun ei se kuitenkaan kelvannut sinulle?
JUUDIT. Jotta voisit toteuttaa runoutesi ihanteen.