PETRA. Jos se olisi toteutettavissa, ei se enää kelpaisi ihanteeksi, ei se enää olisi kaipauksen arvoinen. — Sinä tahdoit olla Jumalan ruoska, Israelin Juudit, joka ottaa Holoferneen pään. Ota se siis! Se on liian vanha ja väsynyt ja tyhjä pyytääkseen enää elämää. Työ on ainoa, jolla voi unohtaa elämän kurjuuden, ja sitten kun työkyky on mennyttä, on ikuinen kurjuus tullut, yö yllä, josta ei enää mikään pelasta. Oh, minä en voi elää ilman runouden armolahjaa. Ellei… niin, ellei vielä ihme tapahdu, ellei itse elämä muutu runoudeksi, ihanammaksi kuin mielikuva, ellet sinä, Juudit, vielä pelasta minua rakkaudellasi… Rakkaus on väkevä kuin kuolema…
JUUDIT. Minä rakastan sinussa runoilijaa.
PETRA (Hurjasti.) Hahahaa! Kuinka voisi joku Juudit koskaan rakastaa mitään muuta kuin aatetta! Historia kiertää rataa. Terve, Juudit, Holoferneen voittaja!
JUUDIT. Kuinka voisi joku runoilija koskaan rakastaa muuta kuin mielikuvaa!
PETRA. Niin, mielikuva oli se, että uskoin sinun kerran minua rakastaneen. Et koskaan ole minua rakastanut. Ei milloinkaan lie huulesi sitä minulle kuiskanneet. Itsepetosta kaikki, minun hullujen aivojeni houretta. Mielikuva!… Mutta kuinka se oli ihana! Lyhyt sana vain. Mutta se olisi voinut pelastaa minut kuolemasta. — Minua et tahdo pelastaa, mutta hänet, hänet tahdoit! Hän oli siis kuitenkin kallis sinun sydämellesi, tuo etelän mies…
JUUDIT (Säpsähtäen sisäisesti.) Sinä varmaankin silloin mellakka-iltana otit minun revolverini. Anna se takaisin!
PETRA. Se on minulla. Kävin sen silloin hakemassa. Se on sinulle siis niin rakas muisto?
JUUDIT (Kylmästi.) On. Anna se takaisin.
PETRA. Juudit, anna se minulle muistoksi. Tai korvaukseksi siitä, että olet ottanut minulta kaikki. Sinä saat pitää muistona minusta nuo nokiset paperit, minä pidän muistona sinusta tämän kirkkaan aseen. (Vetää taskustaan revolverin, katselee sitä.)
VIRVA (Huutaa.) Isä!