NIINA (Soinnuttomasti.) Mitä hän tahtoi?
JUUDIT (Yksitoikkoisesti.) Hän tahtoi sovittaa kaikki. Väistyä syrjään sinun elämästäsi ja tukea jälleen Petraa.
NIINA. Jumalan kiitos!
JUUDIT (Äidillisesti.) Sinä olet siis iloinen siitä, pikku-sisko? Et kanna hänelle kaunaa?
NIINA. Olen iloinen. Ja olisi väärin minulta kantaa kaunaa hänelle. Hän unohti itsensä hetkiseksi, mutta samoin tein minäkin. Suutuin silmittömästi (Hiljemmin.) Eikä totuudesta pitäisi niin suuttua. Sillä hän sanoi vain totuuden…
JUUDIT. Minkä totuuden?
NIINA. (Epävarmasti.) Hän sanoi… että… että Johannes rakasti sinua eikä minua… Minä olen sen aina tiennyt… ehkä muutkin… Mutta sitä ei olisi saanut sanoa minulle. Se oli niin julmaa, niin raakaa. Kajota toisen ihmisen elämän salaisuuteen. Sitä vartenhan minä menin hänelle vaimoksi, että minä hänen rakkaudensuruaan lohduttaisin. Hän rakasti sinua, mutta hän tarvitsi minua. Sillä minä olin ainoa, joka todella rakastin häntä…
JUUDIT. Etkö ole ollut katkera minulle, sisko?
NIINA. Sinulleko? Sinua olen aina ihaillut ja rakastanut. On niin luonnollista, että hän sinua rakastaa. Sinä olet niin viisas, niin voimakas, niin jalo ja niin paljon suurempi kuin minä. Minä tunnen aina mitättömyyteni sinun rinnallasi. Ja nyt kun tulit, olin jo valmis väistymään. Luulin, että tulit täyttämään minun paikkaani kodissa…
JUUDIT. (Naurahtaen.) Me kaksi emme milloinkaan voi täyttää toistemme paikkaa. Me olemme niin erilaiset…