NIINA. Se on totta. Siksi minä lapsena välistä pelkäsin sinua, sinun silmiäsi, jotka katsoivat aivan sielun pohjaan, suutasi, joka oli niin hyvä, mutta ei koskaan nauranut, käsiäsi, jotka olivat niin kauniit, mutta jotka eivät koskaan leikkineet eivätkä hyväilleet, otsaasi, jonka takana oli niin paljon ajatuksia… Sano minulle, oletko sinä koskaan rakastanut? (Epäröiden.) Etkö sinäkin kerran rakastanut Johannesta?
JUUDIT. (Mietteisiin vaipuneena.) Oli aika, jolloin minä kadehdin kaikkia naisia, niitä, joilla oli lemmen onni omanaan, ehkä enemmän vielä niitä, jotka olivat niin nuoria, etteivät sitä vielä tunteneet, ja niitä, jotka olivat niin vanhoja, että kaikki oli jo ohitse, — aika, jolloin kärsin… Se oli kai rakkautta…
NIINA. Mutta miksi sinä siis — —?
JUUDIT (Viittaa häntä vaikenemaan.) Minulta puuttuu kai sitä, mitä on kaikilla muilla naisilla. Sinua aina pienestä pitäin ihmettelin. Sinussa oli jotakin, jota en ymmärtänyt. Sanoin itselleni, että sinulta puuttui itsesäilytysvaistoa… Mutta se kai juuri on tehnyt sinut oikeaksi naiseksi, joksi minä en koskaan tullut. Kun olit yksitoistavuotias, sait ankaran keuhkokuumeen. Ja muistatko, kuinka sen sait? Sinä istuit talvisydännä ikkunalaudalla ja syötit elättikyyhkysiäsi. Istuit alusvaatteillasi etkä hennonut sulkea ikkunaa, kun et raskinut ajaa niitä pois. Silloin se oli minusta luonteen heikkoutta, ja nyt sanoisin, että siinä on koko naisen voima. Ehkä sinulta puuttuu itsesäilytysvaistoa, mutta sinulla on parempaa, sinulla on kyky säilyttää muita. Sinä kuulut niihin hiljaisiin uhraajiin, itsensä unohtajiin, jotka lohduttavat miestä rakkauden pettymyksen jälkeen, jotka pelastavat sortuvat ja sovittavat hänet uudestaan elämän kanssa, antavat hänelle takaisin voiman, jonka hän luulee jo kadottaneensa. Usko minua, sinunlaistasi juuri, rakas sisko, eikä ketään muuta, tarvitsee Johannes.
NIINA (Hiljaa, päätään nyökäyttäen.) Hän kaipaa hoitoa kuin lapsi…
JUUDIT (Sydämellisesti.) Sinä olet hoitanut häntä hyvin, olet pitänyt ilman puhtaana siinä sisimmässä sydänkammiossa, missä syntyvät ne kipinät, joista maailman valo kerran on nouseva. Minun tieni vie taas sinne, kauas, kohti tuntemattomia kohtaloita…
NIINA. Etkö voisi jäädä tänne?
JUUDIT. Minun ei olisi pitänyt tänne koskaan tullakaan. Olen kylvänyt turhaa levottomuutta ympärilleni. Paraskin on muuttunut pahimmaksi. Ja kuitenkaan en voi luopua entiseltä polultani. Sellainen poltto on minulle pantu sydämeen.
NIINA. Luulen, että Johanneksesta parannuttuaan tuntuu tyhjältä, jos sinä lähdet…
JUUDIT. Tee hänet onnelliseksi, Niina! Sinä voit sen tehdä. Ja minäkin olen silloin onnellinen, kun tiedän, että te kaksi olette sitä. (Suutelee Niinaa otsalle. Hiukan surumielisesti.) Ilman isänmaata, ilman kotia ja rakkautta, niin kummasti on minun tähteni kulkuni säätänyt..