PETRA (Silittäen Niinan päätä, raukeasti hymyillen.) Sinä olet hyvä,
Niina. Mutta hyvyys ei ole vielä rakkautta. Sinä et voi olla paha
kenellekään. Jokaiselle olisit hyvä. Kontialallekin. (Äkillisesti.)
Etkö sinä rakastakin Kontialaa?
NIINA. Hyvä Jumala, vieläkö sinä puhut siitä! Sinua yksin, sinua yksin minä rakastan. Tiedäthän, että sinä olet minulle enemmän kuin elämä.
PETRA. Uskallatko siis kuolla minun kanssani? Rakastatko minua niin paljon. Niina.
NIINA. Rakkaani, ainokaiseni, et saa, et saa noin ajatella. Et saa kuolla. Minä rakastan sinua, mutta minä rakastan sinut elämälle, minä sylkytän sinut sylissäni uneen kuin lapsen, minä parannan sinun haavasi, minä torjun murheet luotasi… (Ulkoa alkaa kuulua ylioppilaiden tervehdyslaulu.) Kuuletko, siellä tulee kansa, nuoriso! Se tahtoo kantaa sinut käsillään, se rakastaa sinua myös. Miljoonat ihmiset tarvitsevat ja siunaavat sinua.
PETRA. Minua ei rakasta kukaan, ei kukaan. Et sinäkään, Niina.
NIINA. (Riippuen kiinni hänen kaulassaan, suudellen ja syleillen häntä.) Minä rakastan sinua, rakastan sinua!
PETRA. Todista se siis teolla. Älä jätä minua yksin!
NIINA. En ikänäni jätä sinua.
PETRA. Kuole siis kanssani!
NIINA (Hulluna epätoivosta, langeten maahan, syleillen Petran polvia.)
Ei, ei! Et saa puhua noin (Ponnahtaa pystyyn, juoksee ikkunan luo, avaa
sen, huutaa.) Oi tulkaa, ihmiset, pian! Pelastakaa hänet elämälle!
(Petralle.) Kuule, kuule, miten he huutavat sinua!